TAIDE 5-6/2024
Tila, esineet, ääni ja käsitteellinen pohdinta ovat kiinteä osa Mikko Kuoringin (s. 1977) taiteellista ilmaisua. Pelkän estetiikan sijasta hänen kiinnostuksensa kohdistuu olemassa olevan todellisuuden hahmottamiseen. Siitä erottuu elementtejä, jotka ensi näkemältä saattavat vaikuttaa toisistaan irrallisilta. Irrallisuus on kuitenkin näennäistä. Jokaisella osalla on oma merkityksensä, selittämättömässä vuoropuhelussa toistensa kanssa.
Kuoringin taide on havainnointia, tilanteiden ja tunnelmien aistimista. Hänen teoksistaan välittyvä hitaus ja joutilaisuus ovat nykytaiteen parissa jo lähes vieraita ilmiöitä. Toisin oli ennen, silloin ne olivat edellytyksiä ajattelulle ja taiteen syntymiselle. Viipyilevä ihmettely saa myös Kuoringin huomaamaan risteymiä asioiden välillä, odottamattomia mahdollisuuksia ja merkityksiä.
Hippolyten näyttelyyn Kuorinki on koonnut katoavia hetkiä, valoa ja erilaisia ehdotelmia olemisen kohtaamisesta. Näyttelyä hallitsee arkisten elementtien ympärille kietoutuva ristiriitaisuus, banaalin ja lyyrisen hedelmällinen kohtaaminen. Koottavien metallijalkaisten pöytien pinnat peittyvät sarjallisesti toistuviin valokuviin päivänkakkaroista, yksinkertaisesti vedostettuina toinen toisensa jälkeen, kaikkiaan 504 kertaa. Täysin irrotettuina kontekstistaan. Kuvien luonne on toteava, dokumentaarisuutta korostavat entisestään niiden päälle jätetyt suojakalvot. Kuin sattumalta kukat asettuvat toistensa rinnalle ja saavat katsojan syventymään samankaltaisuuden eroavaisuuksiin, siihen miten monin tavoin yksityiskohdat kaikesta huolimatta luovat moninaisuutta. Jatkuva toisto luo meditatiivisen tilan, johon valon erilaiset heijastukset antavat oman lisänsä. Valon ilmeikäs läsnäolo yhdessä sitä heijastavien, arkipäiväisten pintojen kanssa luo illuusion ilmavasta muuttuvaisuudesta.
Heijastuksia kiteyttää olemuksellaan kaksi pyöreää, ohuesta puusta taivutettua peilin kaltaista elementtiä. Niiden hauraan läpikuultava harso tuntuu keräävän itseensä valon variaatioita samalla kun se muodon ohella varoen osallistuu tunnelman luomiseen.
Pyöreä muoto toistuu lattialla lepäävissä olkihatuissa. Niiden lierit suojaavat sisältöään, hatun muotoon sulatettua mehiläisvahaa. Jossakin hatuista vahan pinnasta erottuu kaksi vahakuulaa, kuin ihmetyksestä ymmyrkäinen katse. Pehmeästi hohtavan vahan olemus yhdistyy hattujen rentoon, itsestään selvän tuntuiseen läsnäoloon. Yhdessä ne luovat lempeän kiireetöntä vaikutelmaa, asettuvat osaksi päivänkakkaroistakin välittyvää, tyynellä ilmalla vallitsevaa pysähtyneisyyttä.
Käsitteellisen ilmaisun taustalla usein oleva teksti on vaativa laji. Tasapaino sanojen ja visuaalisten viitteiden välillä edellyttää runoudelle luonteenomaista rohkeutta kiteyttää ja karsia, ymmärtää hiljaisuuden merkitys. Kuoringin näyttelyssä sanat on, toisin kuin monesti aiemmin, jätetty kokonaan pois. Lopputuloksena on monimerkityksellinen koostuma todellisuuden merkkejä uudessa järjestyksessä. Ja arjen väreilevä läsnäolo.
Hippolyten studiossa samaan aikaan esillä olevan Appu Jasun (s. 1987) videoteoksen aiheena on myös ihmettely, avaruudellisessa ympäristössä. Sen muuten kiinnostavasti polveilevaa olemusta latistaa turha dialogi vailla sisältöä.
,